Runoja menneisyydestä

Lumisateessa seisten,
kasvot taivasta kohden,
seisoo enkeli

Juoden kaikkien niiden verta,
joille oma asia oli tärkein,
kaikkien niiden,
jotka vihasivat kuolemaa

Minä joskus vuonna 1999

Aina elämä ei ole ollut niin helppoa, niin ihanaa ja niin kaunista minullekaan, olen ollut pahasti rikki, pettynyt ja yksin. On ollut oikeasti pimeitä päiviä, päiviä, jolloin olen kävellyt itseni ulkopuolella kohtaamatta muuta maailmaa. Olen kieltänyt paljon ja syyttänyt melkein kaikesta itseäni. Olen itkenyt maailman tähden enemmän kuin itseni, ja vasta viime vuonna löysin nurkasta minut ja se on oikeasti pelottavaa. Tajusin, että minä saan tehdä niin kuin haluan, niin kuin minusta on oikein eikä minun tarvitse yrittää tehdä kaikkia onnelliseksi olemalla muuta kuin olen. Tajusin, että minä saan hymyillä vaikka jossain joku on onneton, koska pelkästään itkemällä en muuta maailmaa. Tajusin, että muutkin ovat vain ihmisiä.